Mikä Trackmission?

Nimi Trackmission viittaa siihen, että yleisurheiluvalmennuksesta ja siihen vaikuttamisesta eri tavoin on tullut minulle eräänlainen elämäntehtävä – missio. Samalla pyrin vaikuttamaan siihen, että urheilijani kokevat saavansa urheilulta jotain sellaista, jota he voivat aikanaan tavalla tai toisella antaa sille takaisin.

Nykyisen Trackmission-valmennusryhmän tarina alkoi 2016, kun palasin henkilökohtaisen päivittäisvalmennuksen pariin. Käytännön valmennustyöni painottuu pika- ja aitajuoksijoiden sekä yhden moniottelijan valmentamiseen. Ryhmän korkeushyppääjä on tätä nykyä yhteisvalmennuksessa Susann Sundkvistin kanssa.

Painopisteeni on aina ollut nuorten valmentamisessa noin 15-vuotiaasta ylöspäin, mutta ajan kuluessa osa on ehtinyt kasvaa aikuisiksi. Perusajatukseni on edelleen, että haluan vaikuttaa urheilijoideni kehittymiseen pidemmällä aikavälillä sen sijaan, että ottaisin valmennukseeni jo ”valmiita” urheilijoita. Poikkeukset toki vahvistavat säännön.

Trackmissionin lisäksi ohjaan ja valmennan kotipaikkakuntani pikkuseurassa, Maskun Katajassa, 11-16-vuotiaita harrastajia. Olen myös mukana Turun Seudun urheiluakatemian yläkouluvalmennuksessa sekä Suomen Urheiluliiton alueellisessa maajoukkueleirityksessä kouluttajana.

Polkuni valmentajaksi

Olen päälle viisikymppinen, uudistuva ja utelias valmentaja. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, opettaja ja rehtori. Lisäksi olen sivutoiminen yrittäjä ja suorittanut johtamisen erikoisammattitutkinnon sekä valmentajan ammattitutkinnon. Yleisurheiluvalmennus ei ole minulle ainakaan toistaiseksi ammatti, mutta toiminnassani pyrin ammattimaisuuteen. Valmentamisen lisäksi olen toiminut pitkään urheilun luottamustehtävissä seura-, piiri- ja liitotasolla, kilpailu- ja tapahtumaorganisaatioissa, ohjaajien ja valmentajien kouluttajana sekä kirjoittanut urheilusta niin avustavana toimittajana kuin kolumnistinakin.

Minulla on lähes elämänmittainen urheilutausta. Pihaurheilun ja -pelien kasvattina kiinnostuin valmennusopeista jo 12-vuotiaasta lähtien, kun sain kirjastosta käsiini yleisurheilun EM Praha 1978 -kisakirjan sekä Lasse Virénistä, Pekka Vasalasta, Juha Väätäisestä, Marja-Liisa Hämäläisestä, Juha Miedosta, Björn Borgista, Sebastian Coesta, Peléstä ja muista ajan urheilusankareista kirjoitetut elämäkerrat.

Tein ensimmäisen harjoituspäiväkirjani piirtämällä keltaiselle paperille ruudukon, jossa oli omat sarakkeet päivämäärälle ja juoksukilometreille.

Lukemieni harjoitusohjelmien rivit, kuvaukset, ja koodit kiinnostivat minua lopulta enemmän kuin itse urheilu, vaikka yritystä riittikin kohtalaisen paljon niin jalkapallon, yleisurheilun kuin myöhemmin puolitotisen triahthlonkuntoilun parissa. Halusin aina tietää, mitä ja miksi urheilijat tekevät.

Tietämisen rinnalla kulki toinen vahva pohjavire: tunne. Urheilijoiden omistautuminen omalle tekemiselleen veti minua puoleensa. Ei pelkkä pään seinään lyöminen, vaan filosofisesti perusteltu intohimo ja merkitys.

Yliopisto-opiskelujen tiiveimmässä vaiheessa urheiluun liittyvä ulkoinen uho tuntui kuitenkin hetken jopa nololta ilmiöltä ja näin maailmassa paljon tärkeämpiäkin asioita. Koen ylipäätään hyväksi katsella asioita myös oman kuplan ulkopuolelta.

Aktiivisen valmennustyön myötä löysin uudelleen urheilun sisäisen hienouden ja lopulta valmennus vei mennessään niin, että vaikka olen pitänyt päivittäisvalmennuksesta jopa pitkän tauon, valmentautumisen kokonaisuus ja sen kehittäminen on ollut aina tavalla tai toisella työn alla. Kipinä valmentamiseen ei ole koskaan kokonaan sammunut ja nyt olen onnellinen, kun saan tehdä sitä taas täysin palkein.

Ajatuksiani valmentamisesta

Kokonaisvaltaisen valmentamisen ajatus kirkastui minulle viime vuosituhannen lopussa. Olen toiminut psyykkisenä valmennuksen kehittäjänä, kouluttajana ja henkisenä valmentajana muun urheilutoiminnan ohella jo silloin, kun monet katsoivat psyykkisen ja kokonaisvaltaisen valmennuksen asioita korostuneesti kieroon. Tällä hetkellä psyykkinen valmennus nivoutuu toiminnassani kiinteäksi osaksi päivittäisvalmennusta ja olen iloinen, että se on yhä luontevampi osa kaikkea valmentamista.

Valmentamisessa minua motivoi urheilijan syttyminen ja sytyttäminen lahjakkuutensa jalostamiseen, urheilijan rinnalla kulkeminen kohti hänen omia ja meidän yhteisiä tavoitteitamme. Lopulta opimme elämää varten.

Valmennuksen keskeinen tavoite on urheilijan kehittyminen. Vaikka kuinka olisi kivaa, urheilija ei koe tyytyväisyyttä elleivät tulokset jollain aikavälillä parane. Valmentajalla on vastuunsa tulosten saavuttamisesta. Siksi puhunkin avoimesti urheilijoideni kanssa valmentajan vaihtotakuusta. Jos urheilija on tehnyt kaikkensa ja noudattanut yhteisiä suunnitelmia, eikä kehitystä tule kahdessa vuodessa, on syytä avoimesti keskustella, onko yhteistyöllä jatkumisen edellytyksiä. Urheilua ilman tulostavoitteita kutsutaan liikunnaksi. Sekin on hyvä ja terveyden kannalta välttämätön harrastus, mutta ei Trackmissionin toimialaa.

Liian monet nuoret urheilijat hukkaavat harjoitteluvuosiaan tehottomaan ja yksilön kannalta vääränlaiseen tekemiseen, jonka syynä on avoimen kommunikaation puute ja sen myötä haasteista ja ongelmista vaikeneminen. Valmentajan keskeisiä tehtäviä on olla aloitteellinen tämän kommunikaation kehittämisessä.

Tulokset ja menestys ovat hyviä ja arvokkaita päämääriä, mutta niitä ei voi saavuttaa pakottamalla. On tärkeää säilyttää motivaatio ja uteliaisuus uuden oppimiseen sekä keskittyneeseen, laadukkaaseen ja suunnitelmalliseen päivittäiseen tekemiseen. Kun lisäksi kerää riittävästi tietoa itsestään, osaamisestaan ja lajinsa vaatimuksista sekä jaksaa riittävän usein käväistä mukavuusalueensa ulkopuolella, todennäköisyys menestykseen kasvaa.

Urheilijalle on tärkeää saada vaikuttaa sopivasti omaan tekemiseensä, tuntea osaavansa ja edistyvänsä sekä kokea riittävää yhteisöllisyyttä. Valmentajan tehtävä on tukea ja vahvistaa urheilijaa näissä asioissa.

Olen uuden liiton valmentaja ja ylpeä siitä. Vaikka monet lajivalmennuksen perusperiaatteet ovat melko pysyviä, valmentajan tulee kyetä ymmärtämään sitä toimintaympäristöä, jossa nuoret elävät. Urheilijoideni lisäksi kolme omaa lastani auttavat minua siinä.

Valmentaja ei ole koskaan valmis. Jokainen uusi urheilija, kausi, kilpailu ja harjoitus on uusi haaste. Katse eteen ja ylös on hyvä säilyttää. Sen olen velkaa urheilijoilleni niin kauan kuin valmennan.

Minulla ja urheilijoillani on tehtävä radalla!